Kadonnut sytkäri ja muita kokemuksia maratonmatkalta.
Olipa kerran (ja on vieläkin) sisko sunnuntaihiihtäjä ja velipoika.
Sisko hiihti noin kerta viikkoon, veli lepäsi noin kerta viikkoon. Velipojan oli tarkoitus lähteä hiihtomaratonille. Sairastui sitten. Sisko tarjoutui lähtemään tilalle. Lasten hoito järjestyi ja nips naps päivän varoitus ajalla kamppeet ja sukset kasaan. Siskolla oli mukavaa, veljeä todennäköisesti ketutti.
Bussilastillinen hiihtäjiä matkasi määränpäähän. Tuntuivat olevan kovasti tohkeissaan ja vertailivat hiihtämiään tuhansia kilometrejä itseään vähätellen. Kyselivät paljonko sisko aikoo hiihtää. Hirvitti, oli hiihtänyt noin sata kilometriä tänä talvena. Päässä alkoi kuitenkin aatos itää, josko sitä yrittäisi kuitenkin lyhyempää matkaa sivakoida. Ikinä ollut niin pitkää matkaa hiihtänyt.
Urheilu suorituksista mainittakoon, että oli kerran 10 vuotta sitten hetken mielijohteesta (miehen perässä) pyöräillyt 85 km ilman kunnon eväitä ja helteessä. Näin jälkeenpäin ei ollut kovinkaan viisasta toimintaa se, mutta jälkiviisas on helppo olla. Lisäksi oli synnyttänyt kaksi lasta. Viime kesänä oli ostanut lenkkarit aloittaakseen juoksuharrastuksen, mutta ei ollut vielä ehtinyt toteuttaa aiettaan.
Joka tapauksessa muiden hiihtäjien ystävällisellä avustuksella ja kannustuksella ilmoittautuminen onnistui. Sai oikein numerolapun, tarra härpäkkeen jalkaan kiinnitettäväksi, pinssin ja jo valmiiksi suklaa mitalin (ehkä rohkaisu mielessä). Huonekaveri ilmoittautui oitis koutsiksi.
Toisten hiihtäjien toimintaa seuratessa ilmeni, että nesteytys on tärkeää ja että se on aloitettava hyvissä ajoin ennen suoritusta. Arveli, että tosiasiassa kilpailijat lievensivät sillä jännitystään,( jota tosin riitti vielä kotimatkallekin). Oli erilaisia geelejä, jauheita ja juomia, ennen ja jälkeen hiihdon nautittavaksi. Sisko puolestaan söi illalla liikaa ruokaa ja koko matkan ajan muutenkin muka halpaa laiva suklaata ja salmiakkia runsain mitoin koutsin ystävällisellä avustuksella.
Heti majapaikkaan saavuttuaan sisko riensi kokeilemaan suksiaan ladulle kanssa hiihtäjien innoittamana. Lipsuivat ne. Voitelupaikka vinkin saatuaan hän lähti huutelemaan erään parvekkeen alle, josko saisi apua ongelmaansa. Ja voi, siellä kaksi ystävällistä herrasmies hiihtäjää, varusteista päätellen ammattilaisia, auttoivat neitoa hädässä ja laittoivat pitovoidetta erinäisistä purkeista suksen pohjiin. Entisiä voiteita ei kuulemma näkynyt, vaikka ne oli voideltu edellisen kerran marraskuussa. Porkkanoita voitelijoilla ei myöskään näkynyt, vaikka bussissa kuultujen keskustelujen perustella niitä olisi pitänyt olla sanko tolkulla. Ehkä hiihtäjät sitten söivät niitä, kaikki maratonhiihdon hienoudet eivät olleet ehkä vielä auenneet ensikertalaiselle. Joka tapauksessa, voitelu onnistui erinomaisesti ja se lienee yksi suuri syy suureen menestykseen itsensä voittamisen saralla.
Henkinen valmistautuminen sujui siten, että koutsi ilmoitti illalla olevansa aivan paniikissa valmennettavansa puolesta. Loppuilta menikin sitten häntä rauhoitellessa ja erinäisiä mielikuva ja meditaatioharjoituksia tehdessä.
Hiihto aamuna sisko heräsi normaaliin tapaansa jo ennen kukonlaulua. Piti syödä sopivasti ja laittaa sopivasti päälle. Siinähän sitä olikin miettimistä. Tapahtuma paikalla koutsi muisti kysellä tiuhaan tahtiin bussikuskin kanssa hiihtäjältä liian korkealla olevia sykkeitä, mistä syystä keskittyminen kärsi. Järjestäytyi sitten muutaman muun hiihtäjän kanssa riviin ja jonoon ja lähti lähtömerkin jälkeen, jota ei edes kuullut, hissun kissun hiihtelemään. Kovasti oli porukkaa ja kiireissään olivat, jotkut menivät nurin. Keli ei ollut oikein tilatunlaista. Säänhaltijalta oli tilannut aurinkoa, mutta taivaalta tuli pääasiassa lunta, onneksi myötätuulen säestyksellä.
Kovasti olivat tarjoiluun panostaneet, oli semmoinen ”eat & ski” tyyppinen ratkaisu. Pikaruokaa, mutta tavallaan kai ihan terveellistäkin, mustikkasoppaa jne. Siinähän se sisko sitten hiihteli, hissukseen yritti mennä että jaksaisi maaliin asti ja jaksoihan se. Koutsi hurrasi maalisuoralla ison maailma tyyliin, maalissa pujottivat hienon mitalin kaulaan. Olihan itsensä voittanut olo 🙂 mutta kovasti tuo väsytti. Koutsi kertoi, että vaatiihan se paljon enemmän voimia ja hyvää kuntoa että jaksaa hiihtää neljä tuntia kuin että hiihtäisi vain kaksi tuntia. Sisko oli oikein onnellinen hyvästä valmentajastaan ja muista tsemppaajistaan. Kotona esitteli ylpeänä mitaliaan, ja kertoi sen olevan ensimmäinen vaan ei viimeinen.
Niin ja se sytkäri juttu. Ennen hiihtoa bussissa joku oli hukannut punaisen sytkärinsä, Zipon. Kovasti sitä etsivät ja oikein matkanjohtaja asiasta kuulutti. Sisko ihmetteli kovasti, hiihtäjiä sentään ja tuommoinen häsellys yhden sytkärin tähden. Lopulta paljastui, että etsivätkin sitä (chip)jalkaan kiinnitettävää ajanotto härpäkettä…